Olen ollut vähän katkolla. Siis tästä blogista. Oikeastaan elämästäni muutenkin.

 

Vuosi on kyllä tähän mennessä ollut ihan hyvä - ei suurempia tunnemyrskyjä, opiskelu rentoa, viihdyn yksikseni, ei ihmeempiä ahdistuskohtauksia. On taas kevät ja viimeinen hakupäivä TeaKiin oli taas tänään. Aloitin ennakkotehtävät ennätysajoissa, joulukuussa oli jo kaksi niistä valmiina ja kolmatta hioin useamman viikon. Piti tehdä Tsehovin novellista dramatisointisuunnitelma ja kohtausnäyte, mikähuolettaa noista tehtävistä eniten, sillä en ole koskaan dramatisoinut mitään. Omia juttuja vaan kirjoitellut. Mutta siitä kohtausnäytteestä tuli nyt niin hyvä kuin pystyin ja 2-3 henkilön kohtaukseenkin voin sanoa olevani jopa todella tyytyväinen. En koskaan tule sanomaan tätä kenellekään, mutta jos tänävuonna en pääse edes II-vaiheeseen, olen todella yllättynyt. Sitten on hyväksyttävä,e ttei minulla ole lahjoja. Vaikka tuskin uskoisin sitä. Pari vuotta aiemminhan olin siellä II-vaiheessa. Vielä 7 kertaa jaksaisi yrittää ja sitten suostun luopumaan tästä unelmasta...

Sorruin polttamaan tupakkaakin taas kun kirjoittaminen ja sen kanssa kriiseily vei mennessään. Sujui jotenkin helpommin, kun saattoi pitää breikin välissä ja poltella syntisesti ikkunasta ulos roikkuen. Nyt olen kuitenkin taas lopettanut, olisikohan tämä kolmas päivä ilman taas. Ei kyllä tee mielikään, koska viime viikonloppuna olin keikalla ja siellä tuli jonotellessa poltettua aivan kamalasti niin että keuhkot oli aivan kipeinä. Ja lisäksi olen aloittanut nyt säännöllisen liikunnan ja olen huomannut, että kunto romahti heti kun poltti taas. Käyn siis nykyisin ryhmäliikuntatunneilla 4-5 krt viikossa, eilen olin ensimmäistä kertaa punttisalilla. Paino ei vain laske halutulla nopeudella ja jojoilee ikävästi, mutta reisistä on parissa kuukaudessa lähtenyt kummastakin kaksi senttiä pois eli jotain sentään.

Olen todella kyrpiintynyt yhteen lapsuuden aikaiseen kaveriin tällä hetkellä ja aion viimein tehdä lopullisen "eron" häneen. Tämä ei vain enää toimi. Olen jo kauan aikaa tuntenut olevani tässä kaverisuhteessa se antava osapuoli, jolle ystävyys merkitsee enemmän. Viime viikonloppu kuitenkin avasi todellakin silmät näkemään, ettei tämä kannata enää...

Raskauttava juttu sai alkunsa viime marraskuussa, kun kysyin tältä kaverilta, sanotaan vaikka Viiviltä, haluaisiko hän tulla kanssani yhdelle keikalle maaliskuussa, ihan kentälle ja jonottaa niin että päästäisiin eturiviin. Bändi oli ollut tauolla jo pari vuotta ja suosikkini. "Totta kai" oli vastaus ja varasinkin ja maksoin liput saman tien, että varmasti päästiin kentälle. Viivi sanoi maksavansa myöhemmin. "Myöhemmin" ei kuitenkaan ole vieläkään tullut ja olen näiden kuukausien aikana kolmeti kysellyt, että koska hän voisi maksaa. Viivi ei ole vastannut tai sitten on tullut epämääräisiä vastauksia, että nyt on tiukkaa, mutta maksan heti kun voin - ja samaan aikaan olen saanut lukea facebookista hänen laiva- ja ryyppyreisuuistaan ja tiedän, että hän ajaa joka viikonloppu omalla autolla 100 kilometrin matkan opiskelupaikkakunnalta kotipaikkakunnallemme, jossa hän poikkeuksetta kyytsää ihmisiä tai ajelee pillurallia ja tietysti nauttii paljon alkoholia eli bensaan ja kaljaan on ilmeisesti kuitenkin rahaa. Pari viikkoa sitten laitoin ystävällisen viestin enkä tivannut enää rahoja, vaan kyselin, että voitaisiin alkaa suunnittelemaan tätä keikkaviikonloppua että koska hän tulee tänne yms. Viivi ei vastannut mitään ollenkaan. No, päätin piruuttani odotella, kuinka kauan menee ennen kuin hän ilmoittaa edes onko enää tulossa ja tuleeko hän luokseni yöksi. Ei mitään. En voinut suunnitella mitään menoja, koska en tiennyt, koska hän on tulossa. Perjantai-lauantaina sitten viimein repesin kun luin taas yllättäen facesta, että hän on iloisesti ryyppäämässä ja laitoin kylmähkön viestin, että miksi hän ei viitsi vastata ja onko edes tulossa. Tadaa, sitten vastaus tulikin. Ei kuitenkaan mitään pahoitteluja tai mitään selitystä, vain että "Mulla on nyt nbiin kauhee stressi etten voi yhtään suunnitella menojani enkä tiedä aikatauluista mitään, en ole kuitenkaan sanonut ettenkö olisi tulossa". Niin. Yritin saada häntä ymmärtämään, että ei ole reilua antaa toisenkin elää epätietoisuudessa. Ei mennyt perille. Sanoi ilmoittavansa sitten kun tietää tulevansa. Odottelin lauantain, siivosin ja laitoin petivaatteet valmiiksi. Illalla kuuden aikaan tulee sitten viesti, että hän tulee vasta joskus huomenna 12 aikoihin. Sitten tulee viideltä yöllä viesti (johon heräsin enkä saanut enää sen jälkeen unta) että hänet "päästettiin" vasta nyt nukkumaan ja laittaa viestiä sitten kun on herännyt... Ja yhdeltätoista tulee viimein viesti että neiti on nyt herännyt ja on täällä joskus 14-15 aikaan vasta... Kun olin itse menossa jonottamaan viim. kahdeltatoista. Ei sitten. Puoli neljältä hän sitten saapui, meikkasi ja vaihtoi vaatteita ja sitten päästiin vasta jonottamaan. Ei anteeksipyyntöjä, ei pahoitteluja. Kaikki oli ihan ok. Viivi oli kuin ei mitään, kuin kaikki olisi hyvin. Ja yöllä hän siten lähti keikan jälkeen tapaamaan jotain toista kaveria ja ajelemaan kotiinsa.

Olen niin vihainen vieläkin... Haluaisin huutaa hänelle, laittaa myrkyllisiä viestejä, katkaista välit, raivota ja kertoa tästä kaikille, mutta... Enhän minä. Pakko olla aikuinen. Ei saa olla drama queen, se on noloa. Hengitän syvään ja laitan taas viikon päästä asiallista viestiä, että joko hänellä olisi rahaa. Ja sitten irrottautua. Olla normaali, moikata ja jutella kun nähdäään, mutta kaveriksi tai psykologiksi tai roskakoriksi en enää ala. Tämä oli nyt tässä. Tämä ei ole menetys, ei meille kummallekaan. 

Kesä tulee lujaa eikä minulla ole taaskaan töitä luvassa. Olen laittanut hakemuksia ties mihin, mutta ei minussa ole tarpeeksi niitä ominaisuuksia, joita he vaativat. Tai ei ole vain tarpeeksi onnea. Tenttejä on luvassa viisi. Luulen selviytyväni, vaikka jossain vaiheessa tulen taas olemaan itkun partaalla kun kaikki kaatuu päälle.Tämä vuosi on kuitenkin helpompi, paljon helpompi.

Sinkkuilu on edelleen mukavavaa ja rakastan tätä VAPAUTTA mikä minulla nyt on: olen 20-vuotias, minulla on oma asunto, mukava opiskelupaikka, yksi varsin hyvä ystävä (Aliisa, joka muuten viimeksi tavatessamme kysyi mukaan risteilylle Tukholmaan, koska oli saanut 4 ilmaista lippua!), rahat riittää ruokaan ihan hyvin, minulla on jopa uusi teatteriprokkis suunnitteilla ja tuloillaan (koulun harrastelijateatteriryhmä valitsi sitten minun kirjoittamani tekstin pohjaksi kevään esitykselle!) ja elämä on oikeasti ihan mukavaa. Siltitietyusti sitä miettii seurusteluasioitakin ja "tsekkailee" välillä, että aika kivan näköinen / mielenkiintoinen poika / tyttö (bisseys on hämmentävää, olen suurimman osan ajasta sinut sen kanssa, mutta edelleen on kummallista kiinnostua välillä miehestä ja välillä naisesta ja sitten miettii, ttä onko sittenkin vain bi-utelias vai hetero vai homo vai mitä hemmettiä ja aaargh mitä jos joku huomaa). Olen saattanut kirjoittaa joskus siitä tytöstä, joka on samoilla kursseilla kanssani ja jonka kanssa en ole koskaan puhunut ja meillä on kumma jännite aina. Minusta tuntuu, ettei hän pidä minusta. Tai on huomannut,e ttä katson häntä välillä liian pitkään tai salaa. Ja tällä viikolla oli nolo kohtaaminen, kun ollaan jonkin aikaa käyty samalla kurssilla ja tällä kertaa ajatteline, että voisin moikata ihan normaalisti ja sitten siitä moikkauksesta tuli ihan ihmeellinen MOI ja kädet heiluivat kuin tuulimyllyn siivet eikä hän edes vastannut mitään, koska ei huomannut ja sitten minä jo juoksin pois nolona. Hmh. 

Pari viikkoa sitten oltiin pienessä pubissa ja ensimmäistä kertaa minulla oli vientiä. Eikä vaik yksi ollut kiinnostunut, vaan kaksi, kaverukset. Toinen ujompi ja toinen naistenmiehen maineessa. Ujompi otti katsekontakstia jo pitkään ja uskaltautui sitten samaan pöytään jututtamaan. Ei huvittanut ollenkaan, mutta minussa herää aina lempeitä tunteita kun joku ujompi mies uskaltautuu viimein tekoreteesti tulemaan luo. Jos olisin mies, en ikinä uskaltaisi. Joten olin ystävällinen ja koitin pitää omalta osaltani juttua yllä, vaikka meillä ei ollut kyllä mitään yhteistä. Sitten se suulaampi kaveri tuli myös istumaan, tarjosi koko pöydälle snapsit ja ryhtyi jututtamaan ja ällösti kehumaan ja olemaan muka kiinnostunut teatterista, jota jostain kumman syystä möläytin harrastavani. Tarttui käsistä ja silitteli, tuli istumaan viereen ja supisi, että jos tulisin heill jatkoille. Tai nukkumaan. Ihan vaan nukkumaan. Vilkuilin sitä ujompaa ja kävi sääliksi. Kiemurtelin sen suupaltin käsistä irti miten taisin ja valomerkin jälkeen lähdettiin pihalle, jossa hän tarjosi kovasti tupakkaa ja tulta ja yöseuraa, mutta lopulta uskoi, kun sanoin lähteväni kotiin. Yksin. Kaverit vähän ihmetteli, mitä sanoin sille kun se lähti niin "vihaisena" pois ja miksi en mennyt mukaan. Miksi olisin mennyt? En missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisin kiinnostunut enkä kommentoinut mitenkään näitä vihjailevimpia huomautuksia. Koko juttu oli vain kiusallinen ja hankala, vaikka osaltaan toki imarteli, että kaksi yhtäkkiä pörräsi ympärillä. Mutta enimmäkseen olen vieläkin kiusaantunut koko illasta ja ahdistaa, jos jompikumpi tai molemmat alkavat levittää juttua minusta pihtarina ja mitä kaikkea. Vaikka mitä väliä silläkään on. En tule koskaan varmasti (99% varmuudella) lähtemään kenenkään miehen matkaan baarista. Minä pelkään liikaa. Pelkään todella tulevani raiskatuksi tai muuten pahoinpidellyksi kun sille selviääkin, etten halua mitään känihinkkauksia kenenkään kanssa, jonka olen tavannut saman illan aikana ja jonka kanssa en seurustele. Minä en vain tee niin. En tuomitse kyllä niitäkään, joille tämä on ok, oikeastaan kadehdin sellaista, koska se on sitä sinkkuvapautta, jännää säätöä ja kokemuksia. Minä en vain pysty siihen. Varmaan siksi osaltaan, etten ole ollut kenenkään kanssa koskaan ja minulla on edelleen vahvoja ennakko-odotuksia siitä... Haluan olla jonkun kanssa, jonka tiedän rakastavan ja johon minä olen hulluna. Ajatus siitä, että heräisin jostain vieraasta paikasta ja mieleen tulvisi muistoja edellisyöstä, jolloin vain paukutettiin sänkyä seinään ja joka oli kipeää ja joka itketti ja jonka tiedä muistavani aina, kauhistuttaa... Minä en kestäisi sitä. Ehkä sitten, kun olen ollut jonkun kanssa ja seurustellut ja seksi ei ole välttämättä sellaista ihmeellistä ja haavoittavaa. Mutta ei nyt, ei vielä, ei ehkä koskaan.

Viikon päästä olisi vanhojen opiskelijoiden tapaaminen siellä kansanopistossa. Saattaisin nähdä JP:n. Kukaan vanha "luokkakaveri" ei ole kysellyt, olenko tulossa. Puoliksi tekisi mieli menä, vahvana ja itsevarmana näyttämään kaikille, että minulla on paikka elämässä, minä pärjään ja pärjäsin. Haluaisin nähdä JP:n. Mietin, syöksyisiköhän veri vieläkin varpaisiin. Olisiko se yhtä kipeää kuin melkein vuosi sitten? Olisi kiva nähdä kaikkia. Samalla pelkään, ettei se olisi yhtään mukavaa, meillä ei olisi mitään sanottavaa. Jäisi vain paha mieli kaikesta.

Elämä on tällä hetkellä tällaista. Ei erityisen raskasta, ei erityisen kevyttä. Olen vain. Suunnittelen teatterireissua ja kämppään jotain uutta pöytäliinaa tai verhoja. Teen koulujuttuja, siivoa, tiskaan ja pesen pyykkiä. Katson elokuvia. Käyn mielessäni haastettaluita mahdollista II-vaihetta varten, unelmoin välillä pääseväni sinne ja unelmoin valmistuvani täältä. Unelmoin laihtuvani niin että voin ostaa juuri sellaisia vaatteita kuin haluan ja olla kaunis.