Tääll' on liian monta kättä ilman taluttajaa

Tääll' on liian monta suuta ilman sanottavaa
Eikä se mitä sä sanot vaan miten kauniiksi kaikki puetaan

Mä oon leikkinyt niin kauan, mä tahtoisin viimein jo lopettaa
Mä oon liian monta kertaa herännyt, kun valheet alkaa suupielistä taas valumaan
Mä tiedän sä oot menossa, mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua
Kun mä pyydän:

Älä mee vielä, älä mee, hetkeks aikaa jää 

Sir Elwoodin hiljaiset värit - Älä mee

 

Tuli aurinkoiset päivät ja sitten tuli lunta, mutta mä olen hypännyt suoraan kevääseen. En syö, en nuku, poltan taas ketjussa, olen kokonaan, läpäisemättömästi ja hullusti ihastunut. Saa nauraa.

Olen aloittanut tanssimisen, siis paritansseja. Ja kävi niin kuin suoraan elokuvista eli hullaannuin sitten siihen vastapariin ja sekoitin kosketuksen mielihyvän todellisiin tunteisiin. Siitä on niin kauan, kun viimeksi joku mies on pitänyt milläänlailla lähellä, joten hormoonit päätti sitten, että tätä ne haluaa lisää. Koko ajan mieluiten. On taas kuin puukolla pistettäisiin kylkiluiden väliin, ei tapa, mutta sattuu niin saatanasti, vaikka vetäytyisi, oikeastaan sattuu silloin vielä enemmän ja olo on raadeltu. Oksettaa. 

En vaan osaa puhua miehille. Mä mietin liikaa ja sitten on jo myöhäistä. Inhoan sitä, kun kuittaan kaikki typerällä kikatuksella ja luulen että se riittää. Sitten häpeän kun sille toiselle tulee tunne että eihän tolla muijalla liiku päässä mitään.

Voi yök.

 Olen ollut vähän katkolla. Siis tästä blogista. Oikeastaan elämästäni muutenkin.

 

Vuosi on kyllä tähän mennessä ollut ihan hyvä - ei suurempia tunnemyrskyjä, opiskelu rentoa, viihdyn yksikseni, ei ihmeempiä ahdistuskohtauksia. On taas kevät ja viimeinen hakupäivä TeaKiin oli taas tänään. Aloitin ennakkotehtävät ennätysajoissa, joulukuussa oli jo kaksi niistä valmiina ja kolmatta hioin useamman viikon. Piti tehdä Tsehovin novellista dramatisointisuunnitelma ja kohtausnäyte, mikähuolettaa noista tehtävistä eniten, sillä en ole koskaan dramatisoinut mitään. Omia juttuja vaan kirjoitellut. Mutta siitä kohtausnäytteestä tuli nyt niin hyvä kuin pystyin ja 2-3 henkilön kohtaukseenkin voin sanoa olevani jopa todella tyytyväinen. En koskaan tule sanomaan tätä kenellekään, mutta jos tänävuonna en pääse edes II-vaiheeseen, olen todella yllättynyt. Sitten on hyväksyttävä,e ttei minulla ole lahjoja. Vaikka tuskin uskoisin sitä. Pari vuotta aiemminhan olin siellä II-vaiheessa. Vielä 7 kertaa jaksaisi yrittää ja sitten suostun luopumaan tästä unelmasta...

Sorruin polttamaan tupakkaakin taas kun kirjoittaminen ja sen kanssa kriiseily vei mennessään. Sujui jotenkin helpommin, kun saattoi pitää breikin välissä ja poltella syntisesti ikkunasta ulos roikkuen. Nyt olen kuitenkin taas lopettanut, olisikohan tämä kolmas päivä ilman taas. Ei kyllä tee mielikään, koska viime viikonloppuna olin keikalla ja siellä tuli jonotellessa poltettua aivan kamalasti niin että keuhkot oli aivan kipeinä. Ja lisäksi olen aloittanut nyt säännöllisen liikunnan ja olen huomannut, että kunto romahti heti kun poltti taas. Käyn siis nykyisin ryhmäliikuntatunneilla 4-5 krt viikossa, eilen olin ensimmäistä kertaa punttisalilla. Paino ei vain laske halutulla nopeudella ja jojoilee ikävästi, mutta reisistä on parissa kuukaudessa lähtenyt kummastakin kaksi senttiä pois eli jotain sentään.

Olen todella kyrpiintynyt yhteen lapsuuden aikaiseen kaveriin tällä hetkellä ja aion viimein tehdä lopullisen "eron" häneen. Tämä ei vain enää toimi. Olen jo kauan aikaa tuntenut olevani tässä kaverisuhteessa se antava osapuoli, jolle ystävyys merkitsee enemmän. Viime viikonloppu kuitenkin avasi todellakin silmät näkemään, ettei tämä kannata enää...

Raskauttava juttu sai alkunsa viime marraskuussa, kun kysyin tältä kaverilta, sanotaan vaikka Viiviltä, haluaisiko hän tulla kanssani yhdelle keikalle maaliskuussa, ihan kentälle ja jonottaa niin että päästäisiin eturiviin. Bändi oli ollut tauolla jo pari vuotta ja suosikkini. "Totta kai" oli vastaus ja varasinkin ja maksoin liput saman tien, että varmasti päästiin kentälle. Viivi sanoi maksavansa myöhemmin. "Myöhemmin" ei kuitenkaan ole vieläkään tullut ja olen näiden kuukausien aikana kolmeti kysellyt, että koska hän voisi maksaa. Viivi ei ole vastannut tai sitten on tullut epämääräisiä vastauksia, että nyt on tiukkaa, mutta maksan heti kun voin - ja samaan aikaan olen saanut lukea facebookista hänen laiva- ja ryyppyreisuuistaan ja tiedän, että hän ajaa joka viikonloppu omalla autolla 100 kilometrin matkan opiskelupaikkakunnalta kotipaikkakunnallemme, jossa hän poikkeuksetta kyytsää ihmisiä tai ajelee pillurallia ja tietysti nauttii paljon alkoholia eli bensaan ja kaljaan on ilmeisesti kuitenkin rahaa. Pari viikkoa sitten laitoin ystävällisen viestin enkä tivannut enää rahoja, vaan kyselin, että voitaisiin alkaa suunnittelemaan tätä keikkaviikonloppua että koska hän tulee tänne yms. Viivi ei vastannut mitään ollenkaan. No, päätin piruuttani odotella, kuinka kauan menee ennen kuin hän ilmoittaa edes onko enää tulossa ja tuleeko hän luokseni yöksi. Ei mitään. En voinut suunnitella mitään menoja, koska en tiennyt, koska hän on tulossa. Perjantai-lauantaina sitten viimein repesin kun luin taas yllättäen facesta, että hän on iloisesti ryyppäämässä ja laitoin kylmähkön viestin, että miksi hän ei viitsi vastata ja onko edes tulossa. Tadaa, sitten vastaus tulikin. Ei kuitenkaan mitään pahoitteluja tai mitään selitystä, vain että "Mulla on nyt nbiin kauhee stressi etten voi yhtään suunnitella menojani enkä tiedä aikatauluista mitään, en ole kuitenkaan sanonut ettenkö olisi tulossa". Niin. Yritin saada häntä ymmärtämään, että ei ole reilua antaa toisenkin elää epätietoisuudessa. Ei mennyt perille. Sanoi ilmoittavansa sitten kun tietää tulevansa. Odottelin lauantain, siivosin ja laitoin petivaatteet valmiiksi. Illalla kuuden aikaan tulee sitten viesti, että hän tulee vasta joskus huomenna 12 aikoihin. Sitten tulee viideltä yöllä viesti (johon heräsin enkä saanut enää sen jälkeen unta) että hänet "päästettiin" vasta nyt nukkumaan ja laittaa viestiä sitten kun on herännyt... Ja yhdeltätoista tulee viimein viesti että neiti on nyt herännyt ja on täällä joskus 14-15 aikaan vasta... Kun olin itse menossa jonottamaan viim. kahdeltatoista. Ei sitten. Puoli neljältä hän sitten saapui, meikkasi ja vaihtoi vaatteita ja sitten päästiin vasta jonottamaan. Ei anteeksipyyntöjä, ei pahoitteluja. Kaikki oli ihan ok. Viivi oli kuin ei mitään, kuin kaikki olisi hyvin. Ja yöllä hän siten lähti keikan jälkeen tapaamaan jotain toista kaveria ja ajelemaan kotiinsa.

Olen niin vihainen vieläkin... Haluaisin huutaa hänelle, laittaa myrkyllisiä viestejä, katkaista välit, raivota ja kertoa tästä kaikille, mutta... Enhän minä. Pakko olla aikuinen. Ei saa olla drama queen, se on noloa. Hengitän syvään ja laitan taas viikon päästä asiallista viestiä, että joko hänellä olisi rahaa. Ja sitten irrottautua. Olla normaali, moikata ja jutella kun nähdäään, mutta kaveriksi tai psykologiksi tai roskakoriksi en enää ala. Tämä oli nyt tässä. Tämä ei ole menetys, ei meille kummallekaan. 

Kesä tulee lujaa eikä minulla ole taaskaan töitä luvassa. Olen laittanut hakemuksia ties mihin, mutta ei minussa ole tarpeeksi niitä ominaisuuksia, joita he vaativat. Tai ei ole vain tarpeeksi onnea. Tenttejä on luvassa viisi. Luulen selviytyväni, vaikka jossain vaiheessa tulen taas olemaan itkun partaalla kun kaikki kaatuu päälle.Tämä vuosi on kuitenkin helpompi, paljon helpompi.

Sinkkuilu on edelleen mukavavaa ja rakastan tätä VAPAUTTA mikä minulla nyt on: olen 20-vuotias, minulla on oma asunto, mukava opiskelupaikka, yksi varsin hyvä ystävä (Aliisa, joka muuten viimeksi tavatessamme kysyi mukaan risteilylle Tukholmaan, koska oli saanut 4 ilmaista lippua!), rahat riittää ruokaan ihan hyvin, minulla on jopa uusi teatteriprokkis suunnitteilla ja tuloillaan (koulun harrastelijateatteriryhmä valitsi sitten minun kirjoittamani tekstin pohjaksi kevään esitykselle!) ja elämä on oikeasti ihan mukavaa. Siltitietyusti sitä miettii seurusteluasioitakin ja "tsekkailee" välillä, että aika kivan näköinen / mielenkiintoinen poika / tyttö (bisseys on hämmentävää, olen suurimman osan ajasta sinut sen kanssa, mutta edelleen on kummallista kiinnostua välillä miehestä ja välillä naisesta ja sitten miettii, ttä onko sittenkin vain bi-utelias vai hetero vai homo vai mitä hemmettiä ja aaargh mitä jos joku huomaa). Olen saattanut kirjoittaa joskus siitä tytöstä, joka on samoilla kursseilla kanssani ja jonka kanssa en ole koskaan puhunut ja meillä on kumma jännite aina. Minusta tuntuu, ettei hän pidä minusta. Tai on huomannut,e ttä katson häntä välillä liian pitkään tai salaa. Ja tällä viikolla oli nolo kohtaaminen, kun ollaan jonkin aikaa käyty samalla kurssilla ja tällä kertaa ajatteline, että voisin moikata ihan normaalisti ja sitten siitä moikkauksesta tuli ihan ihmeellinen MOI ja kädet heiluivat kuin tuulimyllyn siivet eikä hän edes vastannut mitään, koska ei huomannut ja sitten minä jo juoksin pois nolona. Hmh. 

Pari viikkoa sitten oltiin pienessä pubissa ja ensimmäistä kertaa minulla oli vientiä. Eikä vaik yksi ollut kiinnostunut, vaan kaksi, kaverukset. Toinen ujompi ja toinen naistenmiehen maineessa. Ujompi otti katsekontakstia jo pitkään ja uskaltautui sitten samaan pöytään jututtamaan. Ei huvittanut ollenkaan, mutta minussa herää aina lempeitä tunteita kun joku ujompi mies uskaltautuu viimein tekoreteesti tulemaan luo. Jos olisin mies, en ikinä uskaltaisi. Joten olin ystävällinen ja koitin pitää omalta osaltani juttua yllä, vaikka meillä ei ollut kyllä mitään yhteistä. Sitten se suulaampi kaveri tuli myös istumaan, tarjosi koko pöydälle snapsit ja ryhtyi jututtamaan ja ällösti kehumaan ja olemaan muka kiinnostunut teatterista, jota jostain kumman syystä möläytin harrastavani. Tarttui käsistä ja silitteli, tuli istumaan viereen ja supisi, että jos tulisin heill jatkoille. Tai nukkumaan. Ihan vaan nukkumaan. Vilkuilin sitä ujompaa ja kävi sääliksi. Kiemurtelin sen suupaltin käsistä irti miten taisin ja valomerkin jälkeen lähdettiin pihalle, jossa hän tarjosi kovasti tupakkaa ja tulta ja yöseuraa, mutta lopulta uskoi, kun sanoin lähteväni kotiin. Yksin. Kaverit vähän ihmetteli, mitä sanoin sille kun se lähti niin "vihaisena" pois ja miksi en mennyt mukaan. Miksi olisin mennyt? En missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisin kiinnostunut enkä kommentoinut mitenkään näitä vihjailevimpia huomautuksia. Koko juttu oli vain kiusallinen ja hankala, vaikka osaltaan toki imarteli, että kaksi yhtäkkiä pörräsi ympärillä. Mutta enimmäkseen olen vieläkin kiusaantunut koko illasta ja ahdistaa, jos jompikumpi tai molemmat alkavat levittää juttua minusta pihtarina ja mitä kaikkea. Vaikka mitä väliä silläkään on. En tule koskaan varmasti (99% varmuudella) lähtemään kenenkään miehen matkaan baarista. Minä pelkään liikaa. Pelkään todella tulevani raiskatuksi tai muuten pahoinpidellyksi kun sille selviääkin, etten halua mitään känihinkkauksia kenenkään kanssa, jonka olen tavannut saman illan aikana ja jonka kanssa en seurustele. Minä en vain tee niin. En tuomitse kyllä niitäkään, joille tämä on ok, oikeastaan kadehdin sellaista, koska se on sitä sinkkuvapautta, jännää säätöä ja kokemuksia. Minä en vain pysty siihen. Varmaan siksi osaltaan, etten ole ollut kenenkään kanssa koskaan ja minulla on edelleen vahvoja ennakko-odotuksia siitä... Haluan olla jonkun kanssa, jonka tiedän rakastavan ja johon minä olen hulluna. Ajatus siitä, että heräisin jostain vieraasta paikasta ja mieleen tulvisi muistoja edellisyöstä, jolloin vain paukutettiin sänkyä seinään ja joka oli kipeää ja joka itketti ja jonka tiedä muistavani aina, kauhistuttaa... Minä en kestäisi sitä. Ehkä sitten, kun olen ollut jonkun kanssa ja seurustellut ja seksi ei ole välttämättä sellaista ihmeellistä ja haavoittavaa. Mutta ei nyt, ei vielä, ei ehkä koskaan.

Viikon päästä olisi vanhojen opiskelijoiden tapaaminen siellä kansanopistossa. Saattaisin nähdä JP:n. Kukaan vanha "luokkakaveri" ei ole kysellyt, olenko tulossa. Puoliksi tekisi mieli menä, vahvana ja itsevarmana näyttämään kaikille, että minulla on paikka elämässä, minä pärjään ja pärjäsin. Haluaisin nähdä JP:n. Mietin, syöksyisiköhän veri vieläkin varpaisiin. Olisiko se yhtä kipeää kuin melkein vuosi sitten? Olisi kiva nähdä kaikkia. Samalla pelkään, ettei se olisi yhtään mukavaa, meillä ei olisi mitään sanottavaa. Jäisi vain paha mieli kaikesta.

Elämä on tällä hetkellä tällaista. Ei erityisen raskasta, ei erityisen kevyttä. Olen vain. Suunnittelen teatterireissua ja kämppään jotain uutta pöytäliinaa tai verhoja. Teen koulujuttuja, siivoa, tiskaan ja pesen pyykkiä. Katson elokuvia. Käyn mielessäni haastettaluita mahdollista II-vaihetta varten, unelmoin välillä pääseväni sinne ja unelmoin valmistuvani täältä. Unelmoin laihtuvani niin että voin ostaa juuri sellaisia vaatteita kuin haluan ja olla kaunis. 

+ näin omaa tekstiäni lavalla ja sain kannustavaa palautetta

+ pääsin opiskelemaan yliopistoon

+ muutin omaan kämppään

+ lopetin tupakanpolton (nyt 3kk ilman enkä aio jatkaa)

+ aloitin laihduttamisen / terveellisemmän suhtautumisen ruokaan / liikkumisen

+ tulin todella hyviksi ystäviksi Aliisan kanssa sekä Alinan, vaikkemme kovin usein näekään

+ opin olemaan yksin olematta yksinäinen

+ leikkautin uuden, paremman hiustyylin

+ aloin käyttää värejä, huulipunaa, leikitellä vaatteilla välittämättä muista

+ en ole tapellut äidin kanssa melkein koko vuonna

- JP

- en saanut kesätöitä

- en ole saanut muitakaan töitä opiskelun oheen (lukuun ottamatta alkuvuoden lyhyttä lastenhoitokeikkajaksoa)

- unirytmini on edelleen hankala enkä kauaa jaksa korjata sitä

- olen edelleen surullinen isäsuhteestani, vaikka olisi jo aika päästää irti ja masennun / itkeskelen tästä säännöllisesti

- olen edelleen hankala sosiaalisissa tilanteissa

- minun on edelleen vaikea antaa itselleni anteeksi, jos olen mokannut tai en yletä täydellisyyteen

- kitsastelen aina ensimmäiseksi ruoasta enkä syö tarpeeksi monipuolisesti

 

Yhteenveto

Saavutin vuonna 2011 ne konkreettiset tavoitteet, joita olin asettanutkin itselleni (opiskelupaikka, kämppä), mutta itsetunnossa yms. henkisemmissä asioissa on parantamisen varaa, vaikka hyväksynkin itseni paljon paljon paremmin kuin ennen. Hyvä vuosi!

 

Vuoden 2012 lupaukset

- PUDOTAN PAINOA 15kg

- KOHOTAN KUNTOANI reilusti, opettelen nauttimaan liikunnasta

- PUDOTAN PAINOA MALTILLISESTI, en ala laihduttamaan muiden kuin itseni vuoksi

- HAEN AKTIIVISESTI TÖITÄ

- jos saan töitä, laitan rahaa säästöön ja LÄHDEN PARIISIIN LOMALLE, vaikken osaa ranskaa

- EN MASENNU SINKKUUDESTANI, vaan jatkan sen pitämistä hyvänä asiana enkä kuvittele, että olisin 15 000 kertaa ehkä onnellisempi, jos minulla olisi joku, sillä olen onnellinen NYT

- JATKAN AKTIIVISESTI TEATTERIHARRASTUKSIA

- LAKKAAN PELKÄÄMÄSTÄ IHMISIÄ, mutta en koe ujouttani ahditavanakaan enkä soimaa itseäni, jos ahdistun paineista

- PIDÄN YHTEYTTÄ NÄIHIN NYKYISIIN YSTÄVIIN enkä aina odota, että muut ottavat yhteyttä minuun, jos olen tarpeeksi kiva

- kirjoitan luentomuistiinpanot puhtaaksi mahd. nopeasti ja ALOITAN ESSEET AJOISSA

- EN SORRU TUPAKKAAN enää, koska olen jo niin hyvässä alussa! En, vaikka kuinka stressaisi tai muut polttaisivat!

- EN KATSO TAAKSENI, vaan eteenpäin enkä murehdi asioita, joihin en voi vaikuttaa

- PIDÄN ITSESTÄNI, olin sitten lihava, ruma, pelokas tai vaikka nämä "lupaukset" eivät toteutuisikaan

Päivät on taas menneet enemmän tai vähemmän sairastellessa. Olin taas pidennetyn viikonlopun porukoilla ja heillä on kaksi kissaa, uskomattoman lutuinen ja pörröinen pitkäkarva-Leo ja kesällä otettu pikkukisu-Lufi. Olen nyt vuoden verran epäillyt jonkinasteista kissa-allergiaa, koska taipeisiin ilmestyy aina inhottavaa kutiavaa ihottumaa siellä käydessäni ja tällä kertaa koko naama ja kaula silmäluomia myöten kuivui ja kirveli. Viimeisen yön Leo nukkui vieressäni, joten siksi varmaan näin raju reaktio. Nyt alkaa olla jo parempi, viikko on mennyt koko ajan rasvaillessa ja häpeillessä kun naama punottaa ja aamuisin silmät on ihan turvoksissa. Harmittaa. Haaveilen kovasti omasta pitkäkarvaisesta kissasta tai kahdesta, mutta voinko ottaa, jos kasvot on sen jälkeen yhtä koppuraa? Lisäksi käytössä on vain 40 neliötä, joten pelkään, että sisäkissa ahdistuisi ja pitkästyisi ja kuolisi käsiini, kun puitteet ei ole 400 hehtaarin kartano.

Eilen tein kreikkalaista salaattia ja rakastuin punasipuliin, jota älysin vasta nyt laittaa mukaan. Nautiskelin kevytkokiksella ja valkosipulipatongilla ja työnsin päättäväisesti mielestäni ne kaksi ensi viikon tenttiä ja kirjan, joka pitäisi lukea tiistaiksi ja 7-sivuisen esseen, jonka aihetta en edes tiedä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä sain ilmeisesti ruokamyrkytyksen jostakin salaatinosasta: epäilen lehtisalaattia, jota en ehkä pessytkään niin hyvin kuin olisin voinut. Meni onneksi parissa tunnissa ohitse ja aamulla oli kuin ei mitään, mutta hetken luulin kuolevani. Lisäksi tuollaisissa tilanteissa tulee varsin konkreettiseksi se, että asun todellakin yksin eikä minulla ole ketään, joka peittelisi sänkyyn ja toisi juotavaa. Eniten harmittaa, että puolet siitä hyvästä salaatista päätyi roskiin (vaikka hetkentänään tuijottelinkin sitä arvioiden ja mietin pitäisikö syödä vaan ennen kuin tajusin, että joku raja sentään tälläkin köyhäilyllä ja säästämisellä).

Tänään nukuin tietty pitkään, selailin haluttomana esseemateriaaleja, kirjoitin puolet tenttimuistiinpanoista puhtaaksi ja luin 50 sivua sitä romaania. Ahdistaa. Huomenna (tänään) on taas sunnuntai ja pitäisi lukea romaani loppuun, kirjoittaa loput muistiinpanot ja aloittaa seuraavan tentin muistiinpanot, joita on ihan kamalasti. Vihaan jo tulevaa viikkoa. Sen jälkeen alkaa tietty joululoma, joka ahdistaa sekin. Kestää melkein kolme viikkoa, mutta siinä ajassa pitäisi kirjoittaa taas pitkä essee, lukea tenttiin, vierailla äidin äidillä ainakin pari päivää, käydä Helsingissä ja olla porukoillakin taas. En minä jaksa. Joulu on paskaa materiamassaa, käytän taas veronpalautukset lahjoihin, joista ei pidetä ja vierailen sukulaisilla, joiden kanssa en osaa keskustella, kun oikeasti haluaisin vain erakoitua, syödä noutoruokaa, hukkua leffoihin ja nukkua nukkua nukkua ilman mitään velvollisuuksia. Suunnittelen vakavasti viettäväni tämän joulun yksin, mutta taas muut ihmiset tulevat vastaan - et ole 7-kymppinen mummo, olet 20-vuotias naisenalku, sinun pitää piristyä, sinun pitää olla sosiaalinen ja iloinen ja viettää joulu lapsuudenkodissa, koska sinulla ei ole vielä omaa perhettä tai poikaystävää, raukkaparka. Nyt olet kiitollinen ja täynnä hyvää tahtoa!!! Vittu en minä jaksa enkä halua jaksaa.

Putoilen taas epämääräisiin unikuoppiin ja valvon pitkälle yöhön. En jaksa tehdä mitään ja koitan saada ajan kulumaan koneella. Pasilat on taas pelastaneet henkeni, samoin Muumit, joita olen ottanut tavakseni katsoa Areenasta herättyäni kun ei jaksa ajatella sitä mitä pitäisi ajatella. Olen täynnä taas tulevaisuuspelkoja; mitä jos minusta ei ole tähän? Mitä jos olen liian tyhmä yliopisto-opiskelijaksi? Selaan kauhulla artikkeleita ja kuuntelen kanssaopiskelijoiden puheita, joissa vilahtelevat jo sivistyssanat ja termit, joita en tunne ja jotka tekevät minut vain vihaiseksi ja lapselliseksi - PUHUKAA VITTU SUOMEA! Hukun tehtäviin ja silti opintopisteitä tuntuu olevan liian vähän. Kaikki muut ovat jo "inessä" tässä ja minä haahuilen pitkin käytäviä ja mietin mitä vittua mä täällä teen mitä vittua mä täällä teen.

Eivät nämä ole silti luovuttamispuheita tai sitä, ettenkö haluaisi opiskella täällä tai juuri tätä. Vuosien paino tuntuu vaan niin musertavalta kun on taas ollut koko viikon - vapaaehtoisesti mutta silti - yksin ja miettinyt tätä kaikkea vain oman päänsä sisällä. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan kammottavan lyhyeltä ja pitkältä ajalta ja ahdistun jo vuosien päässä olevista tehtävistä, vaikka pitäisi ensin selvitä näistäkin, perusopinnoista... Ja kai sekin vaikuttaa, että yksi luento tässä oli varsin ahdistava, kun olin kerrankin uskaltautunut istumaan muiden samanvuotisten kanssa samaan pöytään ja kaksi tyyppiä, joiden välissä istuin, nojautuivat koko ajan minun ylitseni ja puhuivat siitä, miten kivaa oli taas ollut ja seuraavaksi voisi järjestää leffaillan. Tajusin taas miten paskamaiseen tilanteeseen sosiaalinen kyvyttömyyteni oli munut ajanut. En kuulu porukkaan. Olen taas se outo hiippari, jota ei kutsuta minnekään ja jonka yli puhutaan kuin minulla ei olisi korvia tai aivoja ja jolle naureskellaan takana, kun olen tällainen juntti. En minä heidän kaverinsa olisi halunnutkaan olla (meillä ei ole oikeasti mitään puhuttavaa), mutta kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, että olen taas onnistunut tärväämään sen, että olisin kuulunut johonkin porukkaan. Ja ei siinä vielä mitään, mutta kun olen onnistunut vääntämään tämän eriytymiselläni siihen, että olen mahdollisimman ei-porukkaa, en voi kulkea ohi ilman että he hiljenevät, en voi enää istua heidän lähelleen ilman että on koko ajan olo, että "tuppaannun". Tein niin tai näin, se on tästä lähin aina väärin. Ja kun tämä ei ole edes mitään aristokraattista yksinäisyyttä, tiedättehän, kun jotkut vain voivat olla porukassa hiljaa ja kun he viimein sanovat jotain, kaikki kuuntelevat ja nyökyttelevät kuola suupielistä valuen. Ei, tämän on sitä toisenlaista porukkaan kuulumattomuutta. Sellaista reppanamaista sorttia. Sitä, että jos minä sanon jotain, kaikki ovat hiljaa, vilkuilevat toisiaan ja alkavat puhua jostain muusta.

Jotain valopilkkuja sentään. Harrastajateatteri saattaa palata ensi vuoden alkusta taas elämääni, jos sellainen oppilasvetoinen järjestelmä saadaan toimimaan ja saadaan kokoon esitys, jota pääsisin kirjoittamaan. Tosin nyt kun olen selaillut vanhoja tekstejä ja etsinyt jotain käyttökelpoista, voin vaan huokalla ahdistuneena ja valittaa että paskaa paskaa paskaa, ihan uskomatonta paskaa. Lisäksi ajatus romaanikässäristä kytee edelleen, mutta käytän aikani enemmän haaveiluun ja sen kuvittelemiseen, miltä tuntuisi, kun viimein saisi valmiin teoksen käteensä. Taas Pasila kiteyttää osuvasti: "Sulla on intohimo siihen, että sulla olisi intohimo johonkin. Sä oot laska paska etkä mitään muuta."

Koko viikko on mennyt vähän hukkaan, sillä olen ollut maanantaista lähtien flunssassa. Merkillistä kyllä, aina kun olen kipeänä, en koskaan oikein usko, että olen oikeasti kipeä, korkeintaan väsynyt ja syönyt huonosti. No, eilen ja tänään on ollut taas huimasti parempi olo ja on se uskottava, että flunssapöpö iski minuunkin. (Olen siis todella harvoin kipeä.) En ole ollut koulussa viimeksi kuin maanantaina ja pihallakin käväissyt viimeksi tiistaina kaupassa hakemassa tuoretta inkivääriä ja nyt oikein palan innosta lähteä pyörällä kirjastoon! Eilen siivoilin tylsyyteeni koko vaatekaapin ja tänään tiskaan ja laitan kämpän muutenkin kuntoon. Joka puolella on nenäliinoja ja tyhjiä kurkkupastilliaskeja ja likaisia astioita. Elämä voittaa taas. Vaikka on tässä ollut muuta suruakin.

Isosiskon miehen veli kuoli maanantain ja tiistain välisenä yönä. Enpä minä häntä tavannut kuin pari kertaa ja tiesin vain jotenkin, että hän tarvitsisi uuden munuaisen ja luulinkin, että hän on sellaisen saamassa, mutta... Nyt tuntuu todella pahalta. Meillä ei Kristiinan kanssa ole erityisen läheiset välit enkä tiedä, mitä sanoisin tai lohduttaisin. Laitoin viestin, mihin hän ei vastannut, mutta muuta en vain osaa tai uskalla tehdä. Omalle sisarelleni! Ja mielessä pyörii vain, että eikö todellakaan kukaan voinut luovuttaa sitä munuaista. Ja samalla tuntuu typerältä, että ahdistun näin paljon, vaikken koko miestä tuntenut ollenkaan, mutta kuolema on minulle sellainen juttu, jota en osaa käsitellä ollenkaan. Kukaan läheiseni ei ole kuollut. Menen ihan hajalle jo katsoessani leffoja, joissa joku sivuhenkilö kuolee, joten pelkään kamalasti sitä päivää, jolloin oikeasti joku minulle todella tärkeä kuolee, joku perheenjäsen tai ystävä. En pysty edes kuvittelemaan selviäväni siitä. Vaikka eihän kukaan elä ikuisesti. Ja maailma vain jatkuu edelleen, minä pesen pyykkiä niin kuin edelleen ja televisiossa sarjojen henkilöt käyvät sitä samaa ihmissuhdesoppaa läpi edelleen, edelleen tulee seuraava päivä ja edelleen minä teen välillä jotain muuta ja unohdan koko jutun ja muistan sen taas, itken vähän ja teen taas jotain muuta. Pahinta on, ettei mikään muutu. Joku saattaa kuolla ja asiat tapahtuvat edelleen. Se tuntuu kaikista pahimmalta, en tiedä miksi.

Olin viime viikonlopun taas käymässä kotona ja sain kuulla, että veljeäni kiusataan koulussa. Tönitään ja nimitellään läskiksi. Eikä hän millään olisi halunnut mennä taas kouluun. Enkä minä voi tehdä sillekään mitään, varsinkaan täältä 100 kilometrin päästä. Olen koettanut kysellä vähän mesen kautta kuulumisia, mutta murrosikäisen vastauksen ovat sellaisia yhden-kahden sanan mittaisia "joo", "ei", "emt". No, asuuhan hän vielä kotona. Ja on lämpimät välit perheeseen, lämpimämmät ainakin kuin minulla on tai oli. Mutta on ollut puhetta, josko hänkin muuttaisi yläasteen jälkeen jonnekin muualle opiskelemaan, pois kotoa. Itsehän olin samanikäinen, mutta en vain voi kuvitella, että hän pärjäisi samalla tavalla! Enhän minäkään kunnolla pärjännyt. Tai siis, hoidin koulun ja raha riitti jne. mutta ensimmäiset kaksi vuotta olivat melko yksinäisiä.  Ja yksinäisyydessä on pahinta se, että se täytyy kohdata yksin. Kukaan ei voi auttaa. Minä en voi auttaa. En voi ostaa ystäviä, en voi saada ketään pitämään itsestäni tai hänestä.

Viikonloppuna on ohjelmassa esseen kirjoittamista ja muita koulujuttuja. Seuraava kuukausi tulee olemaan melko aikataulutettua, että ehdin varmasti hoitaa hommat ennen joulua. Ei tästä pääse mihinkään, aina minä jätän kaiken viime tippaan ja joudun stressaamaan... Aliisa on laitellut tällä viikolla viestiä ja vähän loukkaannuinkin, ettei hän millään "antanut minun olla kipeä", toivottanut paranemisia tai mitään. Tiistain kahvittelu peruuntui flunssan takia ja kun ilmoitin siitä, vastaus oli vain "ookoo, nähdään sitten myöhemmin, en halua saada tartuntaa!". Huh huh. Ja sitten menin todella säälittäväksi ja kirjoitin facebookiinkin, että olen sairas eikä kukaan sinnekään laittanut mitään ja ryvin itsesäälissä entistä enemmän ja vasta eilen, kun laitoin yhdelle kurssiopettajalle, etten pääse flunssan takia tunnille, sieltä tuli oikein ylenpalttisen ystävällinen, melkein äidillinen viesti ja toivotettiin paranemisia ja tunsin itseni vähän tyhmäksi. Aikuinen akka ja vinkuu joidenkin paranemis-viestien perään! Nyt terveenpänä asia tuntuu jo merkityksettömältä, mutta peittojen alla hikoilevana ja yksinäisenä kaipasin vähän jotain lässytystä. No, nyt taas Aliisa on kai loukkaantunut siitä, etten parannuttuanikaan voi oikein kahvitella, koska täytyy tehdä rästihommia. Ja joo, kyllä kai nyt pari tuntia irtoaisi edes, mutta kun tiedän, ettei se jää siihen pariin tuntiin, vaan aina on enemmän juteltavaa -mikä on siis hyvä asia, en valita!- ja sitten keksitään katsoa leffaa ja tehdä ruokaa ja sitten on taas ilta enkä ole ehtinyt aloittaakaan koulujuttuja. Joten on pakko sanoa. EI.

Miksi se on niin vaikeaa?