Sisko laittoi pitkästä aikaa ikuisuteen viestiä, johon vastasin jotain ympäripyöreää ja etäistä ja vasta lähetettyäni vastauksen, tajusin, että ensimmäistä kertaa näiden viiden vuoden aikana minua ei kiinnosta. Sydän ei hypännyt kurkkuun, en näpytellyt kilometrivastausta sormenpäät valkoisina, en jäänyt odottelemaan malttamattomana mahdollista vastausta. Hei, nyt se on ohi. Olen vapaa. En halua mitään. En tiedä pitäisikö olla haikea, nostalginen. Minä en tunne mitään.

Olen pienessä alavireessä. Aamuisin on taas vaikeaa nousta, tehtäviin on hankala tarttua. En viitsisi tehdä mitään ja pelkkä makoilu kyllästyttää. Kaamosmasennus on totinen juttu.

Olen taas vähän vainoharhaillut ja ajatellut, että kurssikaverit naureskelevat, kun en koskaan etsiydy heidän seuraansa. Olen pari kertaa kuullut muutaman melko kovaäänisen kommentin ja sihinää eikä minun edes tarvitse laskea yhteen yksi plus yksi tietääkseni missä mennään. Kiinnostavinta on se, ettei se häiritse minua edelleenkään lainkaan. En ole edes kiinnostunut luomaan uusia, pysyviä kaverisuhteita. Toki täytyy olla peruskohtelias ja osalistua keskusteluihin, mutta maailmani ei järky, jos teen muistiinpanoja yksin sen sijaan että vieressäni istuisi joku, jolle sanon moi ja moimoi.

Epämääräinen makeanhimo, minut on varmaan vieroitettu liian aikaisin tutista, koska vain kaikki suuhun laitettava, imeskeltävä ja natusteltava rauhoittaa.

Huomenna on vapaa päivä, nukun pitkään ja käyn uimassa. Illalla Alina tulee taas viikonlopuksi kylään. Kauheaa kyllä, en ole kovin innoissani, sillä alunperin minun piti lähteä käymään porukoilla ja nyt vierailua täytyy taas siirtää parilla viikolla. Ja on kova ikävä. Melkein kahteen kuukauteen nähty ja kaipaan hetken jotain pysyvää.