I walked across an empty land
I knew the pathway like the back of my hand
I felt the earth beneath my feet
Sat by the river and it made me complete

Aloitin taas uuden blogin, laihduttamisaiheisen. Alina oli tosiaan kylässä torstaista saakka ja hän on niin pieni ja hentoinen keijukainen, että tuntin itseni oikein jättimursuksi hänen seurassaan ja vaikka hän puhuukin aina siitä, miten ärsyttävää on olla pienikokoinen, ottaisin vaikka heti hänen taskukoisen ruumiinsa oman valaan ruhoni sijaan. Olen elänyt siinä harhassa, että kasvoni ovat selvästi kaventuneet ja näytän ihan kivalta, mutta todellisuus iski taas peilin kautta kuin seinä: olen iso. Olen ylipainoinen. Olenhan minä sen tiennyt, mutta en ole välittänyt. Vähän vain pyöreä, entäs sitten? Lihavat on lepposia. Mutta minä en halua olla. Haluan olla hoikka, edes normaalipainoinen taas. Rakastan suklaata, lämpimiä voileipiä ja löhöilyä sohvalla, mutta... Enemmän minä rakastaisin itseäni, jos olisin sievä ja joku sanoisi minulle, että jokin vaate näyttää hyvältä päälläni. Nyt ei sano. Ja minua haittaa, ettei ne sano. Niin pinnallista kuin se onkin, mutta en minä voi elää koko ajan ajatellen, että joku haluaisi tutustua saatikaan rakastua minuun pelkkien ajatusten ja luonteen perusteella. Ensiksihän ihminen näkee pinnan. Ja jos näytät mursulta, kävelet kuin mursu, syöt kuin mursu ja ääntelet kuin mursu, ihmiset ajattelevat sinun olevan mursu.

Minä en halua olla mursu.

Teimme kirpputorikierroksia ja puhuimme tuntikausia kaikesta mahdollisesta. Oli todella mukavaa. Nyt täällä on taas kovin hiljaista... Ja huomenna on jo sunnuntai, syysloma on ohi ja pitäisi tehdä "henkilökohtainen opintosuunnitelma" maanantaiksi ja lukea pari kirjaa perjantaihin mennessä.

Tekee mieli tupakkaa, uskon ratkeavani kohta.