Stressi on vienyt halut kirjoittaa, mutta koska minulla on TAAS uusi ihastus, on pakko purkaa jonnekin. Tämä on jo aivan naurettavaa, olen kuin 9-vuotias pikkulikka. Tämä tapaus on JP, hyvä näyttelijä, itsevarma, huomionhakuinen, hyvännäköinen, minua vanhempi ja äänekäs tyyppi, jonka kanssa olen mukana yhteisessä prokkiksessa (joka loppuu ensi viikolla, jonka jälkeen kiduttava joululoma jonka jälkeen emme puhu toisillemme koskaan. Tosin emme nytkään puhu.). Katsekontakteja, jotka katkeavat minun hämmentyneeseen vaivautuneisuuteen, hymyjä. En tiedä taasakkan mistään mitään. En osaa olla mitenkään päin. Mikään ei huvita. Enkä osaa sanoa sille mitään. En osaa lukea sitä, en tiedä mitä se haluaa. En tiedä, seurusteleeko se. Jos ei, en tiedä pitääkö se minusta. Se ärsyttää mua samalla suunnattomasti kaikella sillä egoilulla ja samalla oudosti kiehtoo, haluan silittää sen niskaa, haluan että se hymyilee minulle. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulle kelpaisi yhden yön juttu, haluan omistaa sen edes hetken. Tiedän vaistomaisesti, että sekin olisi upeaa.

Kävi viimein niin, että Tyttö lisäsi minut kaverikseen, mutta en voi ajatella muuta kuin JP:tä, joka ei ole tätä tehnyt.

Tietämättömyys ällöttää. Pelkään, että muut huomaavat. Pelkään ja haluan sen huomaavan. Haluan, että se tekisi aloitteen, haluan olla vietynä kuin pässi narussa, haluan, että joku panee tapahtumaan, Koska en itse pysty siihen. Minä vain odotan, kaipaan, uneksin ja himoitsen ja häpeän, en syö enkä nuku, odotan huomista. Ja inhoan itseäni, koska prokkiksessa minun pitäisi laulaa ja näytellä enkä osaa kumpaakaan, olen täysi paska. Tänään se tuli katselemaan minua, hermostuin ja takeltelen koko ajan, haluan vain pois lavalta.

Huomenna on koulun pikkujoulut, en tiedä, tuleeko se. Tuskin. Puen ylle punaista ja punaista huulipunaa. Olen itsevarma ja ihana. Ja odotan että se tulee jotta voisin humalassa lähennellä sitä. Hmh. Ehkä on hyvä, ettei se tule.