Heräsin vasta kahdelta ja kiiruhdin päärakennukselle noutaman tämän päivän ilmaisjakelua, joka ei ollut tullut. Soittelin eri numeroihin, mistään ei vastattu. Toimisto oli mennyt yhdeltä kiinni. No, ei jaeta sitten.

Hermostuttaa, mitä ne sanovat siellä. Mutta minkäs sille voi, minulle ei oltu tuotu mitään ja soittelin kyllä heti, mutta mitäs pistävät kaikki kiinni jo yhdeltä?

Olen syönyt leipää ja nuudeleita ja teetä ja glögiä koko päivä. Ja ollut koneella tekemässä en mitään. Jutellut veljen kanssa mesessä. Katsonut televisiota. Aloittanut huomenna neljältä palautettavaa mininäytelmää, mutta en jaksa kirjoittaa sitä. En keksi siihen mitään mullistavaa käännettä.

Koko päivä on mennyt turtuneessa väsymyksessä. Kyttään tyttöä gallerian kautta, hän ei ole käynyt siellä viikkoon. Viikko on mennyt nopeasti, toivo kuolee päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän.

Väsyttää. Olisi pitänyt käydä tänään jossakin, ehkä se olisi piristänyt. Kuuntelen, kuinka teiniprinsessa lähtee taas bilettämään ja haistelen rappukäytävään jäänyttä ummehtuneen tupakan ja viinan hajua. Edessä oleva viikko on melko neutraali, ei harjoituksia eikä tenttejä tai muuta. Tentteihin kyllä pitäisi jo lukea, mutta...

Saisipa jotain aikaankin.

mitä merkitsee muutamat vuodet
tai tuhannetkaan
kun on ihminen pelkästään tuskaa tuoden
tuhonnut maapalloaan

mä jos löytäisin kaukaiseen paikkaan
alle omenapuun
sinne veisin tyttöni luonnonraikkaan
suloisen mustikkasuun

raparperitaivas
missä se lie
ilmalaiva
meidät perille vie
ja se taivas
on sun ja mun
piilopaikka yhteinen

raparperitaivas
ja perunamaa
ilmalaiva
sinne kuljettaa
ja se taivas
on sun ja mun
piilopaikka yhteinen
raparperitaivas

pieni siirtolapuutarhatontti
kai meille löytyä vois
kun on köyttänyt itsensä kiinni konttiin
ja väkisin kannettu pois

siinä kauan ei tarvita kuokkaa
ei haravaakaan
kun elintaso on laskenut monta luokkaa
ja kuihtunut mansikkamaa

raparperitaivas...