Minun tyttöni on lähtenyt yksin taivaaseen

Minun beibini on tehnyt pahaa itselleen

Enkä vieläkään oikein uskoa voi

Minun tyttöni on kuollut, ja nukkunut pois

Minun tyttöni on lähtenyt yksin taivaaseen

Minun beibini on lähtenyt yksin taivaaseen

 

 

Olen saanut kommentin.

 

Ensimmäistä kertaa ymmärrän, että kirjoituksiani saattaa oikeasti lukea joku, joku on hetken lukenut sieluani, muutaman kuukauden vanhaa, mutta kuitenkin. Se tuntui ystävälliseltä vilkutukselta, sieltä jostain. Nyt minun on pakko taas jatkaa. Vähän perverssiä. Kirjoitan itselleni ja en kuitenkaan, yritän olla sensuroimatta, mutta kuinka paljon sitä pystyy olemaan muokkailematta itseään sellaiseksi, millaisen kuvan haluaa itsestäni antaa? Siispä tämä on matka, testi, seikkailu. Ja valtaa. Kerron itsestäni niin paljon kuin haluan, välillä liikaakin, mutta voin myös äkkiä kadota, vetää kaiken takaisin ja hävittää päiväkirjani. Katsotaan, kauanko jaksan. Varmaan aika kauan. Tämä on leikki, johon en helposti kyllästy. Kaikkihan rakastavat puhua itsestään.

 

No, minulla menee hyvin. Oikeasti. Leevien johdantopiisi tuskin antoi tällaista vaikutelmaa, mutta elämäni on muuttunut äkkiä kertaheitolla paremmaksi! Ei, en seurustele, en ole nähnyt JP:tä sitten toukokuun ja Tyttökin on historiaa, ehkä. Olen saanut sittenkin opiskelupaikan ja muttanut ihan omaan kämppään Tampereelle! Opiskelen turhaa taideainetta, mikä on lähes yhtä ihanaa kuin dramaturgia. Olen jopa ajatellut, etten lähivuosina hakisikaan enää TeaKiin ollenkaan, vaan luen nämä opiskelut ensin ja ehkä sitten taas (kevään tulokset masensivat kyllä, mutta ehkä suurin syy on se, että tämä usi kämppäni on niin ihana, että olisi sääli luopua siitä, jos pääsisi Helsinkiin, josta kaupunkina en edes pidä. Ja mitä ylimielisyyttä taas, ihan niin kuin olisin noin vaan menossa sinne.) Haluan ns. katsoa nämä kortit ensin.

 

Viime vuosi meni niin kummallisessa sumussa, että olen aivan hämmentynyt herätessäni joka aamu ylös onnellisena tai ainakin olen noussut ylös, sillä uskon joka kerta, että siltä päivältä on minulle jotain annettavaa. En ole skipannut luentoja, menen niille silmät kiiltäen, tukka putkella ja palaan ihanaan omaan rauhaani mieli pilvissä, keitän teetä milloin haluan ja syön kolmelta yöllä voileipiä. Lisäksi yliopisto-opiskelu on ihanan itsenäistä, saa mennä mille luennolle tahansa kuuntelemaan eikä kukaan välitä, oletko vai etkö ole paikalla. Minulta kesti pitkään tajuta, että olen ihan oikeasti päässyt opiskelemaan, ja vieläpä helposti, tänne otettiin viisitoista uutta ja minä luin valehtelematta viikon. On pakko kerskailla, en ole kertonut tuota kenellekään. No, eipä tänne niin perusteellisesti tarvinnut lukeakaan, sitä joko osaa analysoida tai sitten ei, eikä sitä voi kirjoista pitkälti opiskella. Alussa meillä oli jos jonkinlaista tutustumisiltaa, mutta kukaan muu opiskelija ei ole erityisen kiinnostava tai samanhenkinen, putosin heidän kyydistään jo ensimmäisellä viikolla, vaikka yritin olla kaikessa mukana. Eikä se erityisemmin edes haittaa minua, vielä. Tampereella minulla on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa jutella melkein mistä vaan ja se riittää. Olen jo pitkään potenut ahdistusta siitä, ettei minulla ole suurta ystäväjoukkoa, mutta olen viimein tajunnut, ettei sillä ole väliäkään. Ei ole edes väliä, ettei minulla ole sitä parasta ystävääkään, jota olen hakenut viimeiset 6-7 vuotta. Oikeastaan on jopa kolme ihan hyvää kaveria, joiden kanssa on helppo olla ja voi sanoa melkein mitä vaan. Monella ei ole edes yhtä.

 

Olen siis viettänyt onnellista sinkkuelämää. Sisustanut yksiötäni, tehnyt ihania kirpputorikierroksia, varannut liput teatteriin ja suunnitellut meneväni joku päivä yksin leffaan katsomaan jotain oikein ihanaa, kuunnellut Maija Vilkkumaata, siivoillut, suunnitellut opiskeluja. Asuin koko kesän kotona ja pitkästyin kuoliaaksi, täällä on sentään elämää! Leikkautin kesällä hiukseni lyhyiksi ja olen pikkuhiljaa hankkinut värikkäämpiä vaatteita kuin iänikuista mustaamustaa, joten elämässä on kaikinpuolin kääntynyt uusi lehti. Tunnen olevani paljon paremman näköinen, uusi kampaus sopii paljon paremmin ja kaipa se näkyy kasvoistakin, etten häpeile itseäni entiseen malliin ja oikeasti nautin elämästäni. Puen päälleni mitä vaan enkä ajattele, mitä muut ajattelevat, sillä he eivät tunne minua. Ehkä pian taas syysmasennun ja ruikutan yksinäisyyttäni, mutta tällä hetkellä, nyt, omalla sohvallani ja mehulasi kädessä ja huominen vapaapäivä edessä, elämä on hyvää. Tänään en halua kirjoittaa ikävistä jutuista.