... Mutta olenhan mä ennenkin kiintynyt tällä tavalla ihmisiin aivan yllättäen ilman syytä. Ja ne menee ohi, joka ikinen. Mutta aina sitä jaksaa unelmoida ja toivoa, että tämä kerta olisi se odotuksen täyttymys, tämä kerta olisi erilainen.

Inhoan tulevaa viikkoa. Huominen tehtävä on paska, huomenna pitää lähettää essee opponentille, tiistaina opettajalle, keskiviikkona alustus ja ensimmäinen jakokeikka, en jaksa enkä halua tehdä mitään. En vain jaksa. Haluan sairaslomaa. Vapautuksen. Haluan nukkua tarpeeksi, syödä hyvin, lukea hyvää kirjaa ja ollan tyytyväinen elämääni. Sen sijaan minulla on vain rästihommia, stressiä, univaikeuksia, yksinäisyyttä ja nyt vielä epämääräistä, itkettävää kaipuuta ja itseinhoa kuluneen viikonlopun vuoksi.

Tyttö. Tyttö. Tämä on säälittävää. Ei näin kakara saa olla. Drama Queen. Ei sillä ole mitään merkitystä. Unohda se.

... ja sitten minä kuolen vielä vähän lisää saadessani gallerian kautta tietää, että hän seurustelee, tietenkin, mikä idiootti minä olen ollut. Täydellinen surkimus. Tehnyt itsestäni narrin niin muiden kuin hänen silmissään, toki he ovat huomanneet katseet, yhteistä salaisuutta tavoittelevat hymyt. Haluan inhota häntä, etsin vikoja ja luonteen puutoksia ja löydän useita

- nuoruus (minua kaksi vuotta nuorempi)

- siitä johtuva teineys (ihan niin kuin minä en olisi)

- hän tanssii, minä sekoan jo rappusissa

- ei meillä oikeasti ole mitään yhteistä.

Ja näin se käy. Arvon kieltäminen.

Tunnen itseni niin mitättömäksi. Hetkessä olin rakentanut pilvilinnat, vaaleanpunaiset tulevaisuudet, joissa ihmiset löytävät toisensa näin, sattuman kautta, kohtalon oikusta ja hetkessä ne olivat jo romahtaneet, "vihjaukset" eivät olleetkaan olleet olemassa, jäljellä oli vähemmän kuin ennen kuin mitään oli.