Hän mietti, milloin kaikki häpeä oli alkanut. Se, kun ei uskaltanut puhua liian kovaa tai sanoa epämiellyttäviä asioita loppuun, se, kun ei halunnut puhua säästä tuntemattomien eikä tuttujen kanssa ja kuulostaa tylsältä, ja se, ettei vastannut puhelimeen siitä syystä, että toisessa päässä saattoi jopa olla joku. Hän vaihtoi hieman asentoa pehmeäksi kuluneella sohvalla ja nosti jalkoja hieman kuumasta vesiämpäristä. Miten mukavaa tällainen olikaan. Loikoa pehmeällä alustalla jalat mukavasti lämpöisessä vedessä, juoda kuumaa kaakaota ja kuunnella, kun sade rummutti ikkunalautaa. Miten oikein se kaikki olikaan. Sellaista millaista sen kuuluikin olla kun oli tällainen kuin hän, rimpsuyöpaitainen täti mukavassa yksiössään mukavassa kaupunginosassaan.

Sade rummutti yhä vain ikkunalautaan. Häpeä. Aivan. Häntä hävetti, kun postinkantaja näki hänet kurkkimassa oviluukusta silloin, kun normaalit ihmiset olivat nukkumassa jaksaakseen taas päivällä tehdä kaikkea, mikä kuului ihmisenä olemiseen. Velvollisuuksia... sanomattomien sääntöjen rikkomista... kuiskintaa rapussa. Ihmisenä olemisen häpeä... Hmm... Hm. Hänen täytyi saada tämä valmiiksi ja käydä pian vuoteeseen. Mutta ikkunoita piiskaava sade häiritsi häntä, viekoitteli häntä seikkailuun.

Hän nosti varovasti punakat jalkateränsä sangosta ja käveli pingoittunein hiirenaskelin ovelle. Katulamppu loisti edelleen vinossa ja loi murhamiehiä pimeisiin pihanurkkiin. Hänen sydämensä jyskytti. Sellaista se oli, elossa olemisen tunne. Pelko. Ja häpeä, tietysti, hän lisäsi itsekseen ja vilkaisi syyllisenä pöydällä lojuvia papereita. Kaiken yllä kumminkin pelko, joka nosti hänet sängystä kuuntelemaan postinkantajan askelia, tunne siitä, ettei maailmassa ollut ketään, koskaan. Ettei ketään löytyisi... Hän tarttui ovenkahvaan ja sekunnin ajatuksettoman hetken jälkeen riuhtaisi oven auki. Asfaltti tuoksui keltaiseksi haalenneen kesäpäivän muistolta. Hän ei ajatellut murhamiehiä kulkiessaan paljain varpain kivelle muodostuneita lammikoita pitkin pihan toisella puolella olevalle roskakatokselle. Surullinen pihavalo sai hänen jalkansa näyttämään yhtä vanhoilta kuin alla oleva kiveys. Hän katseli hetken roskasäiliöitä. Ne olivat rumia. Hän katseli keltaisessa valossa kiilteleviä työsuhdeautoja. Nekin olivat yhtä lailla rumia. Sitten hän kääntyi takaisin, kulki jälleen sadevettä pitkin litisevän pihanurmen poikki asuntoonsa ja kävi pitkäkseen rapisevalle lakanalleen kuivaamatta ensin jalkojaan.