Olen äkkiä innostunut taas blogeista. Erityisesti minua viehättää kaikki ne lukemattomat vaate- ja tyyliaiheiset, joita on kaikkialla, ne samalla ärsyttävät (argh mikä pinnallinen ihana ihminen) ja ihastuttavat (argh mikä pinnallinen ihana ihminen).

Minä kun en tiedä vaatteista mitään. En osaa mätsätä huolettomasti. Siis tiedättehän, sillälailla, että näyttää kuin pukeutuja olisi vain ottanut vaatekaapistaan jotain ja tadaa, tulos on yhtäaikaa suloinen, seksikäs, niin sopiva juuri hänelle. Eikä todellakaan liian laitettu. Siis huoleton mätsääjä.

Vastustan tietty H&M:ää ja kaikkia rättikauppoja ja kuitenkin tunnen häpeänsekaista mielihyvää, kun viimein oikein repäisen ja ostan sieltä jotain ihan uutta, jotain joka on ollut vain minun päälläni. Nautintoa lisää se, että yleensä sovituskoppihelvetti muuttaa minut munakkaan näköiseksi, joten jos joku näyttää äkkiä siinä pienessä, peilien täyttämässä ja siksi armottomassa tilassa kivalta, se on pakko ostaa. Hetken ajan, kulkiessani tyylikäs Seppälä-muovikassi kädessäni bussipysäkille ja hipelöidessäni jännittyneenä matkan ajan sen sisältöä, olen vielä niin varma, että juuri tämä vaate tekee minusta minut, paremman kuin minut, se muuttaa minut joksikin muuksi, ehkä juurikin sellaiseksi ihanaksi blogi-kukkaistytöksi, jolle kaikki sanovat Hei siis mikä ihana mekko, sopii sulle tosi hyvin.

Minulla on kaappi täynnä vaatteita, mutta ei mitään päällepantavaa, ihan oikeasti! Kaipa se on se henkkamaukka-laatu, kaikki rievut on äkkiä kulahtaneita, epäkäytännöllisiä, liian erikoisia tai liian tylsiä. Se ihana, uusi vaatekappalekin on muuttunut muodottomaksi möykyksi, se alkaa äkkiä korostaa kaikkia huonoja puolia kuten leveää takapuolta tai tekee minusta entistä kalpeamman... Minua on kusetettu. Tai oikeastaan minä olen kusettanut itseäni.

Joten siksikin rakastan niin paljon Tamperetta, koska täällä on niin paljon kirppareita, joihin ne kukkaistytöt ovat dumbanneet heräteostoksensa minun poimittavakseni hävyttömän halpaan hintaan eli ei edes harmita, vaikka ostos ei kohta taas enää miellytäkään. Muutama päivä sitten sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun bongasin taas yhdelta kirpparilta ihanan löllön villapaidan, joillaista muistin ihailleeni uutena ehkä joku puoli vuotta sitten,mutta rohkeus tai rahat eivät riittäneet sen ostamiseen. Ja nyt se on minun, kahdella eurolla. Ja hetken voin tuijottaa itseäni peilistä se uusi paita ylläni (sillä pakkohan se on heti päälle vetää), virnuilla typerästi ja venytellä kuin Kurt Cobain. Siinä se on. Anneli, huoleton mätsääjä.

Olen viihtynyt niin hyvin itsessäni ja elämässäni ja yksinäisyydessäni (jota kutsun vain itsenäisyydeksi, se kuulostaa paremmalta), että pelkään ihan kohta romahtavani. Kohta iskee armoton stressi, en jaksa mitään enkä jaksa jaksaa mitään. Masennun. Viime syksynähän näin kävi, aloitin tämän bloginkin pitääkseni itseni jotenkuten kasassa, koska minulla ei ollut ketään, kelle olisin siitä puhunut. Haluan kuitenkin uskoa ja uskonkin, että nyt on kuitenkin erilailla, silloin olin vieraassa kaupungissa, rahattomana ja yksin ja välit oli poikki jopa perheeseen, jaoin niitä säälittäviä mainoksia säälittävällä korvauksella ja vihasin kaikkea. Nyt minulla on oikea opiskelupaikka ja raha-asiat kunnossa, vaikka välillä heräänkin laskemaan kylmä hiki otsalla, onko sitä varmasti ainakin kesään asti. Rahattomus on syvätä ja poikittain, vaikken olekaan kiinnostunut ylettömästä materian keruusta, mutta ruokaan on ziisuskraistus oltava sentään varaa!

Niin, se ruoka. Siksikin pelkään romahdusta, sillä nyt kun olen taas vapaa päättämään mitä ja milloin syön, syöminen on alkanut hitaasti ja varmasti luisua kohti rappiota. Koulusta saa todella hyvää ruokaa, salaatit ja leivät ja kaikki, mutta koska luennot nyt sattuu olemaan sellaista yksi per päivässä ja kotiin, niin kitupiikki ja hysteerinen rahatloppuurahatloppuu -ajattelija päättää aina olla syömättä siellä. Hei pistetään tää 2,50 euroakin johonkin muuhun! Niin kuin mihin? Siihen, että ostan vähän paremmalla omalla tunnolla taas viikonlopuksi oikein herkkusäkin? En ole jaksanut tehdä kunnon kotiruokaa pitkään aikaan, elän pelkillä lämpimillä leivillä, muroilla ja puuroilla. Sekä kuivaruokapusseilla. Olen saanut pidettynä painon vakiona jo useamman kuukauden, mutta nyt pelkään, että se alkaa taas kuolettavasti kivuta ylöspäin ja alan inhota itseäni, lukittaudun entinstä varmemmin kotiin ja seurassakin ajattelen toisiinsa hankaavia reisiä. Mitä elämän haaskuuta. Niin ei saa tapahtua. Pakko ryhdistäytyä.

Nukun taas miten sattuu. Se ei ole uutta, tiedän., eikä kiinnostavaa. Inhottaa kun ihmiset puhuvat nukkumisistaan, ei se kiinnosta minua yhtään paitsi ehkä vertaitukena valittajaketjussa. Mutta omista nukkumisistaan on kyllä kiva puhua. Enkä viitsi edes välittää, mitäpä siitä, jos nukkuu kolme tuntia ja on pakko herätä luennolle? Eihän se kestä kuin muutaman tunnin ja sen jälkeen voin tulla takaisin kotiin ja nukkua sohvallani päikkärit.

Viikot kuluvat taas niin että viuhuu. Minulla saattaa olla keskellä viikkoa vapaa päivä, jonka käytän yleensä nukkumiseen ja siivoamiseen. Koulujuttuja joo, ei ressiä. Viikon päästä on kyllä ensimmäinen tentti, johon en ole lukenut mitään, mutta... Ehkä luen muistiinpanoja sitten huomenna. Joku totesikin eilen, että vaikeintahan on päästä yliopistoon sisään. Muuten on paljon itsenäistä työskentelyä ja lomatkin on ihan huisin pitkiä, katselin tuossa juuri, että ns. syysloma on koko viikko 42 ja joululomakin on monta viikkoa, luennothan päättyy monet jos 12.-15.päivä ja jatkuu joskus tammikuussa 10.päivä aikaisintaan (?)! No, kyllähän se loma tulee käyttää opiskeluun. Mutta jostain syystä en vain -vielä- pidä esseen työstämistä mukavasti kotisohvalla kahvikuppi kädessä mitenkään erityisen raskaana. Varsinkin kun essee on aiheesta, josta on oikeasti kiinnostunut, kirjoittaminen ja pohdiskelu on siis hauskaa. Hei tällaista sen olisi pitänyt olla jo kauan sitten! Olen opiskellut 13 vuotta elämässäni ja nyt se on vasta oikeasti hauskaa, koko ajan. Vittu jotain matikkaakin. Ja kokeisiin pännttäämistä itku kurkussa vain sen takia, että oli pakko olla hyvä ja oli pakko päästä opiskelemaan. Pakko pakko pakko. Nyt, viimeinkin, ei ole pakko. Minä saan. Ja minä haluan.

Ja nyt saan keittää teetä ja syödä pari palaa paahtoleipää ja lukea hyvää kirjaa kunnes nukahdan. Toivottavasti tämä kiitollisuus ja onnellisuus kestää vielä pitkään, on vieläkin niin hyvä olo. En vieläkään kaipaa ketään tai mitään. (Paitsi ehkä mattoa keittiöön ja pöytäliinaa.)