Päivät on taas menneet enemmän tai vähemmän sairastellessa. Olin taas pidennetyn viikonlopun porukoilla ja heillä on kaksi kissaa, uskomattoman lutuinen ja pörröinen pitkäkarva-Leo ja kesällä otettu pikkukisu-Lufi. Olen nyt vuoden verran epäillyt jonkinasteista kissa-allergiaa, koska taipeisiin ilmestyy aina inhottavaa kutiavaa ihottumaa siellä käydessäni ja tällä kertaa koko naama ja kaula silmäluomia myöten kuivui ja kirveli. Viimeisen yön Leo nukkui vieressäni, joten siksi varmaan näin raju reaktio. Nyt alkaa olla jo parempi, viikko on mennyt koko ajan rasvaillessa ja häpeillessä kun naama punottaa ja aamuisin silmät on ihan turvoksissa. Harmittaa. Haaveilen kovasti omasta pitkäkarvaisesta kissasta tai kahdesta, mutta voinko ottaa, jos kasvot on sen jälkeen yhtä koppuraa? Lisäksi käytössä on vain 40 neliötä, joten pelkään, että sisäkissa ahdistuisi ja pitkästyisi ja kuolisi käsiini, kun puitteet ei ole 400 hehtaarin kartano.

Eilen tein kreikkalaista salaattia ja rakastuin punasipuliin, jota älysin vasta nyt laittaa mukaan. Nautiskelin kevytkokiksella ja valkosipulipatongilla ja työnsin päättäväisesti mielestäni ne kaksi ensi viikon tenttiä ja kirjan, joka pitäisi lukea tiistaiksi ja 7-sivuisen esseen, jonka aihetta en edes tiedä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä sain ilmeisesti ruokamyrkytyksen jostakin salaatinosasta: epäilen lehtisalaattia, jota en ehkä pessytkään niin hyvin kuin olisin voinut. Meni onneksi parissa tunnissa ohitse ja aamulla oli kuin ei mitään, mutta hetken luulin kuolevani. Lisäksi tuollaisissa tilanteissa tulee varsin konkreettiseksi se, että asun todellakin yksin eikä minulla ole ketään, joka peittelisi sänkyyn ja toisi juotavaa. Eniten harmittaa, että puolet siitä hyvästä salaatista päätyi roskiin (vaikka hetkentänään tuijottelinkin sitä arvioiden ja mietin pitäisikö syödä vaan ennen kuin tajusin, että joku raja sentään tälläkin köyhäilyllä ja säästämisellä).

Tänään nukuin tietty pitkään, selailin haluttomana esseemateriaaleja, kirjoitin puolet tenttimuistiinpanoista puhtaaksi ja luin 50 sivua sitä romaania. Ahdistaa. Huomenna (tänään) on taas sunnuntai ja pitäisi lukea romaani loppuun, kirjoittaa loput muistiinpanot ja aloittaa seuraavan tentin muistiinpanot, joita on ihan kamalasti. Vihaan jo tulevaa viikkoa. Sen jälkeen alkaa tietty joululoma, joka ahdistaa sekin. Kestää melkein kolme viikkoa, mutta siinä ajassa pitäisi kirjoittaa taas pitkä essee, lukea tenttiin, vierailla äidin äidillä ainakin pari päivää, käydä Helsingissä ja olla porukoillakin taas. En minä jaksa. Joulu on paskaa materiamassaa, käytän taas veronpalautukset lahjoihin, joista ei pidetä ja vierailen sukulaisilla, joiden kanssa en osaa keskustella, kun oikeasti haluaisin vain erakoitua, syödä noutoruokaa, hukkua leffoihin ja nukkua nukkua nukkua ilman mitään velvollisuuksia. Suunnittelen vakavasti viettäväni tämän joulun yksin, mutta taas muut ihmiset tulevat vastaan - et ole 7-kymppinen mummo, olet 20-vuotias naisenalku, sinun pitää piristyä, sinun pitää olla sosiaalinen ja iloinen ja viettää joulu lapsuudenkodissa, koska sinulla ei ole vielä omaa perhettä tai poikaystävää, raukkaparka. Nyt olet kiitollinen ja täynnä hyvää tahtoa!!! Vittu en minä jaksa enkä halua jaksaa.

Putoilen taas epämääräisiin unikuoppiin ja valvon pitkälle yöhön. En jaksa tehdä mitään ja koitan saada ajan kulumaan koneella. Pasilat on taas pelastaneet henkeni, samoin Muumit, joita olen ottanut tavakseni katsoa Areenasta herättyäni kun ei jaksa ajatella sitä mitä pitäisi ajatella. Olen täynnä taas tulevaisuuspelkoja; mitä jos minusta ei ole tähän? Mitä jos olen liian tyhmä yliopisto-opiskelijaksi? Selaan kauhulla artikkeleita ja kuuntelen kanssaopiskelijoiden puheita, joissa vilahtelevat jo sivistyssanat ja termit, joita en tunne ja jotka tekevät minut vain vihaiseksi ja lapselliseksi - PUHUKAA VITTU SUOMEA! Hukun tehtäviin ja silti opintopisteitä tuntuu olevan liian vähän. Kaikki muut ovat jo "inessä" tässä ja minä haahuilen pitkin käytäviä ja mietin mitä vittua mä täällä teen mitä vittua mä täällä teen.

Eivät nämä ole silti luovuttamispuheita tai sitä, ettenkö haluaisi opiskella täällä tai juuri tätä. Vuosien paino tuntuu vaan niin musertavalta kun on taas ollut koko viikon - vapaaehtoisesti mutta silti - yksin ja miettinyt tätä kaikkea vain oman päänsä sisällä. Viisi vuotta tuntuu samaan aikaan kammottavan lyhyeltä ja pitkältä ajalta ja ahdistun jo vuosien päässä olevista tehtävistä, vaikka pitäisi ensin selvitä näistäkin, perusopinnoista... Ja kai sekin vaikuttaa, että yksi luento tässä oli varsin ahdistava, kun olin kerrankin uskaltautunut istumaan muiden samanvuotisten kanssa samaan pöytään ja kaksi tyyppiä, joiden välissä istuin, nojautuivat koko ajan minun ylitseni ja puhuivat siitä, miten kivaa oli taas ollut ja seuraavaksi voisi järjestää leffaillan. Tajusin taas miten paskamaiseen tilanteeseen sosiaalinen kyvyttömyyteni oli munut ajanut. En kuulu porukkaan. Olen taas se outo hiippari, jota ei kutsuta minnekään ja jonka yli puhutaan kuin minulla ei olisi korvia tai aivoja ja jolle naureskellaan takana, kun olen tällainen juntti. En minä heidän kaverinsa olisi halunnutkaan olla (meillä ei ole oikeasti mitään puhuttavaa), mutta kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, että olen taas onnistunut tärväämään sen, että olisin kuulunut johonkin porukkaan. Ja ei siinä vielä mitään, mutta kun olen onnistunut vääntämään tämän eriytymiselläni siihen, että olen mahdollisimman ei-porukkaa, en voi kulkea ohi ilman että he hiljenevät, en voi enää istua heidän lähelleen ilman että on koko ajan olo, että "tuppaannun". Tein niin tai näin, se on tästä lähin aina väärin. Ja kun tämä ei ole edes mitään aristokraattista yksinäisyyttä, tiedättehän, kun jotkut vain voivat olla porukassa hiljaa ja kun he viimein sanovat jotain, kaikki kuuntelevat ja nyökyttelevät kuola suupielistä valuen. Ei, tämän on sitä toisenlaista porukkaan kuulumattomuutta. Sellaista reppanamaista sorttia. Sitä, että jos minä sanon jotain, kaikki ovat hiljaa, vilkuilevat toisiaan ja alkavat puhua jostain muusta.

Jotain valopilkkuja sentään. Harrastajateatteri saattaa palata ensi vuoden alkusta taas elämääni, jos sellainen oppilasvetoinen järjestelmä saadaan toimimaan ja saadaan kokoon esitys, jota pääsisin kirjoittamaan. Tosin nyt kun olen selaillut vanhoja tekstejä ja etsinyt jotain käyttökelpoista, voin vaan huokalla ahdistuneena ja valittaa että paskaa paskaa paskaa, ihan uskomatonta paskaa. Lisäksi ajatus romaanikässäristä kytee edelleen, mutta käytän aikani enemmän haaveiluun ja sen kuvittelemiseen, miltä tuntuisi, kun viimein saisi valmiin teoksen käteensä. Taas Pasila kiteyttää osuvasti: "Sulla on intohimo siihen, että sulla olisi intohimo johonkin. Sä oot laska paska etkä mitään muuta."