JP. Tätä ei tullut koskaan mitään, mä tuhosin kaiken, mä olen saamaton eikä kukaan voi koskaan välittää näin ailahtelevasta ihmisestä. Mä kuihdun hitaasti, väsyn ja uuvun, käperryn pimeyteen. Kun minä katson häntä, tuntuu kuin joisin hitaasti hänen vertaan. Kuinka ihminen voikaan olla näin säälittävä? Ensimmäisessä hetkessä näen sen niskassa mustelman (fritsu, tietenkin, ei mustelmia tule muuten niin kummalliseen paikkaan), seuraavassa hetkessä se puhaltelee mun niskaan auttaessaan rekvisiitoissa, hymisee rakkauslauluja ja hymyilee. Tänään se taas ei katso minuun päinkään, on etäinen ja kylmä, laskelmoiva. Mä tuskin näen sitä enää, parin viikon päästä vasta taas koulussa, eihän se nyt huomenna tule kouluun vain joksikin säälittäväksi tunniksi. Se ei moikannut mua tänään kun lähdin. Mä olen ilmaa, nyrkillä tapettava. Mulla oli tilaisuuksia tutustua siihen, tänäänkin olisin voinut mennä sen pöytään istumaan, olisin voinut. Mutta mä en tehnyt mitään. Mä en koskaan tee mitään.

Jos / Kun sillä on tyttöystävä, ehkä niin on parempi.