Olen pudonnut -taas.

Ehkä se on loman jälkeinen masennus, ehkä uusi vuosi. Ehkä menkat ja muut hormoonitason heilahtelut, joihin en voi itse vaikuttaa. Ehkä ja vitut minä siitä.

En jaksa tehdä mitään. Pelkkä keskittyminen... tähän olemiseen, elämiseen, suunnitelmiin, huomiseen. Se on jo melkein liikaa. Nykyisyys on liikaa.

Ahmin suklaata ja vilkuilen viiden minuutin välein konnaa. Jos se on vaikka kuollut. Se voi kuolla koska tahansa enkä minä voi sille mitään. En yhtikäs mitään.

Ensimmäinen kouluviikko on ollut sekava. Tulin todellakin uudeksi vuodeksi asuntolaan. En muista, kirjoitinko jo siitä. En juhlinut mitenkään. Katselin huonoja tv-ohjelmia, poltin tupakan ikkunastani roikkuen (typerää) ja kuuntelin rakettien pauketta. Luulin, että maanantai on vielä vapaa, mutta ei ilmeisesti ollutkaan eikä kukaan viitsinyt soittaa minulle eikä huolehtia, olenko nukkunut pommiin. En ole saanut uutta lukujärjestystä ja joudun kysymään kaiken Iidalta. Hänen piti lähettää kopio minullekin, mutta ei ole lähettänyt. Koko ihminen vituttaa muutenkin sietämättömästi, muijalla käy suu tyhjää koko ajan ja se pitää itseään mahtavana, luovana ja persoonallisena tyyppinä, vaikka on aivan älytön pelle. Tai siis, viimeksi se kehui itseään räiskähteleväksi (=taiteellinenahahahahahhhhh) kun oli huutanut jollekin äijälle jossain bussissa aivan täysillä, vaikka se äijä oli vain nipottanut jostain mitättömästä jutusta. Kuka alkaa karjua ventovieraille julkisilla paikoilla? Ja on vielä ylpeä siitä? Äh, en jaksa sen ihmisen seuraa enää.

En jaksa nukahtaa. Silloin huominen on jo täällä ja pitäisi aloittaa viimein loputtoman kuiva kirjallisuusessee. Enkä minä jaksa edes maata paikoillani.