Koko viikko on mennyt vähän hukkaan, sillä olen ollut maanantaista lähtien flunssassa. Merkillistä kyllä, aina kun olen kipeänä, en koskaan oikein usko, että olen oikeasti kipeä, korkeintaan väsynyt ja syönyt huonosti. No, eilen ja tänään on ollut taas huimasti parempi olo ja on se uskottava, että flunssapöpö iski minuunkin. (Olen siis todella harvoin kipeä.) En ole ollut koulussa viimeksi kuin maanantaina ja pihallakin käväissyt viimeksi tiistaina kaupassa hakemassa tuoretta inkivääriä ja nyt oikein palan innosta lähteä pyörällä kirjastoon! Eilen siivoilin tylsyyteeni koko vaatekaapin ja tänään tiskaan ja laitan kämpän muutenkin kuntoon. Joka puolella on nenäliinoja ja tyhjiä kurkkupastilliaskeja ja likaisia astioita. Elämä voittaa taas. Vaikka on tässä ollut muuta suruakin.

Isosiskon miehen veli kuoli maanantain ja tiistain välisenä yönä. Enpä minä häntä tavannut kuin pari kertaa ja tiesin vain jotenkin, että hän tarvitsisi uuden munuaisen ja luulinkin, että hän on sellaisen saamassa, mutta... Nyt tuntuu todella pahalta. Meillä ei Kristiinan kanssa ole erityisen läheiset välit enkä tiedä, mitä sanoisin tai lohduttaisin. Laitoin viestin, mihin hän ei vastannut, mutta muuta en vain osaa tai uskalla tehdä. Omalle sisarelleni! Ja mielessä pyörii vain, että eikö todellakaan kukaan voinut luovuttaa sitä munuaista. Ja samalla tuntuu typerältä, että ahdistun näin paljon, vaikken koko miestä tuntenut ollenkaan, mutta kuolema on minulle sellainen juttu, jota en osaa käsitellä ollenkaan. Kukaan läheiseni ei ole kuollut. Menen ihan hajalle jo katsoessani leffoja, joissa joku sivuhenkilö kuolee, joten pelkään kamalasti sitä päivää, jolloin oikeasti joku minulle todella tärkeä kuolee, joku perheenjäsen tai ystävä. En pysty edes kuvittelemaan selviäväni siitä. Vaikka eihän kukaan elä ikuisesti. Ja maailma vain jatkuu edelleen, minä pesen pyykkiä niin kuin edelleen ja televisiossa sarjojen henkilöt käyvät sitä samaa ihmissuhdesoppaa läpi edelleen, edelleen tulee seuraava päivä ja edelleen minä teen välillä jotain muuta ja unohdan koko jutun ja muistan sen taas, itken vähän ja teen taas jotain muuta. Pahinta on, ettei mikään muutu. Joku saattaa kuolla ja asiat tapahtuvat edelleen. Se tuntuu kaikista pahimmalta, en tiedä miksi.

Olin viime viikonlopun taas käymässä kotona ja sain kuulla, että veljeäni kiusataan koulussa. Tönitään ja nimitellään läskiksi. Eikä hän millään olisi halunnut mennä taas kouluun. Enkä minä voi tehdä sillekään mitään, varsinkaan täältä 100 kilometrin päästä. Olen koettanut kysellä vähän mesen kautta kuulumisia, mutta murrosikäisen vastauksen ovat sellaisia yhden-kahden sanan mittaisia "joo", "ei", "emt". No, asuuhan hän vielä kotona. Ja on lämpimät välit perheeseen, lämpimämmät ainakin kuin minulla on tai oli. Mutta on ollut puhetta, josko hänkin muuttaisi yläasteen jälkeen jonnekin muualle opiskelemaan, pois kotoa. Itsehän olin samanikäinen, mutta en vain voi kuvitella, että hän pärjäisi samalla tavalla! Enhän minäkään kunnolla pärjännyt. Tai siis, hoidin koulun ja raha riitti jne. mutta ensimmäiset kaksi vuotta olivat melko yksinäisiä.  Ja yksinäisyydessä on pahinta se, että se täytyy kohdata yksin. Kukaan ei voi auttaa. Minä en voi auttaa. En voi ostaa ystäviä, en voi saada ketään pitämään itsestäni tai hänestä.

Viikonloppuna on ohjelmassa esseen kirjoittamista ja muita koulujuttuja. Seuraava kuukausi tulee olemaan melko aikataulutettua, että ehdin varmasti hoitaa hommat ennen joulua. Ei tästä pääse mihinkään, aina minä jätän kaiken viime tippaan ja joudun stressaamaan... Aliisa on laitellut tällä viikolla viestiä ja vähän loukkaannuinkin, ettei hän millään "antanut minun olla kipeä", toivottanut paranemisia tai mitään. Tiistain kahvittelu peruuntui flunssan takia ja kun ilmoitin siitä, vastaus oli vain "ookoo, nähdään sitten myöhemmin, en halua saada tartuntaa!". Huh huh. Ja sitten menin todella säälittäväksi ja kirjoitin facebookiinkin, että olen sairas eikä kukaan sinnekään laittanut mitään ja ryvin itsesäälissä entistä enemmän ja vasta eilen, kun laitoin yhdelle kurssiopettajalle, etten pääse flunssan takia tunnille, sieltä tuli oikein ylenpalttisen ystävällinen, melkein äidillinen viesti ja toivotettiin paranemisia ja tunsin itseni vähän tyhmäksi. Aikuinen akka ja vinkuu joidenkin paranemis-viestien perään! Nyt terveenpänä asia tuntuu jo merkityksettömältä, mutta peittojen alla hikoilevana ja yksinäisenä kaipasin vähän jotain lässytystä. No, nyt taas Aliisa on kai loukkaantunut siitä, etten parannuttuanikaan voi oikein kahvitella, koska täytyy tehdä rästihommia. Ja joo, kyllä kai nyt pari tuntia irtoaisi edes, mutta kun tiedän, ettei se jää siihen pariin tuntiin, vaan aina on enemmän juteltavaa -mikä on siis hyvä asia, en valita!- ja sitten keksitään katsoa leffaa ja tehdä ruokaa ja sitten on taas ilta enkä ole ehtinyt aloittaakaan koulujuttuja. Joten on pakko sanoa. EI.

Miksi se on niin vaikeaa?