Puoli seitsemältä nukkumaan, yhdeltätoista herätys, siivoilua, kahdelta lähtö, kuudelta perillä. Tunsin itseni larpissa tyhmäksi, en osannut sanoa mitään, en nähnyt mitään, en kuullut mitään, en osannut mitään. Pelattiin toinen minipeli putkeen, en edelleenkään osannut sanoa mitään, tehdä mitään oikein, ollut mukana ollenkaan. Silti masennus ja halu päästä pimeään metsäänn jälleen rämpimään.

Tiiviiseen ryhmään on todella vaikea päästä ja minusta tuntuu, etteivät he pitäneet minusta eivätkä aio kutsua minua enää peleihin.

Lisäksi taisin ihastua. Leimautua. Tahdon tavata hänet uudestaan, en uskalla laittaa nimeä, kutsutaan häntä vaikka... tytöksi. Koska niin, tyttö hän on, ja vaikka miellän itseni enemmän pojista tykkääväksi, kai se on kategorisoitava itsensä bisseihin, niin teiniltä kuin se kuulostaakin. Sillä eihän tavallinen murrosikäinen ja kokeilunhaluinen hetero voisi ajatella näin. Tällä tavalla. Haluta tutustua paremmin, haluta, että hän pitäisi minusta, haluta kutsua kahville ja listata kaikki yhteneväisyydet, haluta, että hän olisi minun, kokonaan. Eihän?

Kliseistä, minä näin hänet jo ennen kuin tiesimme olevamme menossa samaan paikkaan. Hyrisen jokaisesta katseesta ja viittauksesta, että hän on huomannut minut. Itkin sisäisesti, kun erotessamme... ei mitään. Kaikki on taas täällä, minun pääni sisällä. Taas vain minun pääni sisällä.

En jaksaisi tällaista nyt. En, kun on nukkunut 4 tuntia sohvalla, syönyt ei-mitään, istunut autossa ja huomiseksi on tekemättä viiden sivun essee ja kolmen sivun kohtaus enkä ole aloittanut kumpaakaan. En nyt, kun kaikki saa minut itkemään ja elämässä olisi niin paljon kaikkea muutakin.